Tuhannen palan palapeli

Yksi ajatus valtasi mieleni, kun istuin hiljaa yöllä sängyn reunalla lukien Raamattua vain kynttilöiden valaistessa huonetta. Pidin lukemisesta tauon, ja ajatukset harhailivat. Mieleeni tuli hieman ahdistavana ne useat lauseet joita olen itse sanonut, ja joita olen saanut kuulla lähimmäisiltäni. Niitä riittämättömyyden lauseita, jotka pysäyttävät myös silloin, kun kyseessä on vieraskin henkilö, jonka keskustelun kuulen vahingossa koulun käytävällä ohi kävellessäni. Kyse on niistä kipeistä lauseista jotka satuttavat, ja niistä vaikeista sanoista, jotka uppoavat kuulijan lisäksi ennen kaikkea siihen lausujan omaan sydämeen, nakertaen sinne kipeän, lähes hevosen mentävän reiän. Sanojen lisääntyessä myös ne sydämen reiät lisääntyvät, ja loppujen lopuksi jäljellä on vain tuhannen palan palapeli.

Yritin eilen illalla aloittaa palapeliä. Kuvassa oli punainen ja vanha rekka. Palasia palapelissa oli tuhat kappaletta. Aloin etsimään reunapaloja, että saisin jostain aloitettua. Innostus oli ensin suuri, ja hehkutin perheenjäsenille, että ei tässä kauan mene kun tämä on valmis. Kaikkia reunapaloja ei kuitenkaanlöytynyt, joten turhauduin. Ajatukset laukkaili edestakaisin. En saa tätä koskaan rakennettua. Ei minusta ole sen tekemiseen. En minä jaksa. Laatikossa vallitsi sekamelska, palasia oli ympäriinsä, eikä ollut edes varmaa oliko kaikki tallella. Tottakai se turhauttaa.

"En ole tarpeeksi hyvä."

"Voimani eivät riitä"
"Kaikki on menetetty"
"Teen syntiä"

Riittämättömyyden lauseet heijastuvat myös muuallekin. Niiden takia usein aletaan ajattelemaan, ettei kelpaa kenellekkään, vaikka todellisuudessa toiset eivät niin ajattelekaan, vaan kyse on siitä, että ihmisen kuva omasta itsestään on rikkoutunut sen palapelin lailla tuhansiin osiin, ja todellista kuvaa ei voi nähdä. Ei kauniissa maisemakuvasta eroteta vaihtelevia sävyjä, jos palaset on pieniä, ja erillään toisista. Silloin se sekavuus, mikä itsellä sisällä vallitsee on liian suuri kaaos yksin pelattavaksi. Me tarvitaan se Yksi, joka on Paras rakentaja.

Paras rakentaja tietää mitä on rakentamassa. Rikkinäinen ihminen hukassa olevien palasien kanssa ei ole Hänelle ongelma. Hän kokoaa uudestaan, ja etsii hukassa olevat palaset, ja asettaa ne paikoilleen. Silloin syntyy kaunis taideteos, suorastaan ihme. Ja se ihme on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen täydellä rakkaudella.

Meistä jokainen tuntee joskus olevansa kuin tällainen palapeli, syystä tai toisesta. Oli kyseessä sitten edellä mainitut tilanteet, tai syntien musertava taakka, meillä on lohdutus sama. Me saamme tulla Herramme eteen tällaisina kuin olemme, virheidemme ja vikojemme kanssa. Jumala ei ole valinnut meitä sen tähden, kuka meistä olisi parhain koulussa, tai kenellä on eniten rahaa. Ei Hän ajattele sitä, kuka meistä juoksi kultaa maratonissa, ja kuka kompastuu ja väsähtää jo 200 metrin jälkeen huonon kunnon takia.

Tästä huomaa, miten ihmeellisiä ja ainutlaatuisia Jumalan ratkaisut ja valinnat ovat. Kun palaamme ajassa taaksepäin, saamme nähdä kuinka Jumala valitsi Marian. Köyhän galilealaisnaisen, melko huonosta ympäristöstä. Mahdollisuudet olisivat kuitenkin ollut toiset, olisihan Jeesus voinut syntyä rikkaiden perheeseen palatsissa. Mutta ei, Jumala valitsi nämä olosuhteet. Sekin osoittaa Hänen käsittämättömän suurta rakkautta, jolla Hän kohtaa meidät, olimme me sitten millaisia tahansa.

Yksin armosta Hän meidät pelastaa, sillä Hänen rakkaus on niin suuri meitä kohtaan. Jumala voi valita sen, mikä ei ole mitään. Me emme olisi mitään ilman Kristusta. Hänen kauttaa pääsemme Valtakunnan valoon.