Karkumatkalainen

Muistoissani palaan vuosiin 2011-2012. On talvi, ja molemmat sen hetkisistä hevosystävistäni on ulkona syömässä heinää. Heinä maistuu, ja kaikki on hyvin - niin kauan kun sitä heinää riitti. Viereisessä kuvassa oleva hevosystäväni rakastaa heinän syöntiä, ja kun ruoka loppui, neiti päätti
tehdä asialle jotain. Jotain semmoista, mitä olen monesti verrannut meidän ihmisten suhteessa Jumalan valtakuntaan!

Hevonen alkoi juoksentelemaan tarhaa ympäri. Pienissä määrin se oli mielestäni normaalia käyttäytymistä. Katselin hevosen touhuja ikkunasta, ja hetkessä meinasin kiskaista kahvin väärään kurkkuun. Hevonen otti vauhtia ja loikkasi 1.80m korkean aidan ylitse, ja katosi paikalta. Ryntäsin ulos, eikä hevosta näkynyt, vaikka kuinka huutelin. Palasin talliin, ja avasin tallin oven, ja yhtäkkiä se juoksikin hirveällä vauhdilla, hieman hätääntyneenä omaan karsinaansa. Selvittiin säikähdyksellä.

Yksi kerta ei riittänyt. Hevonen karkasi useampaan kertaan, vaikka aitaa korotettiin. Pahin reissu oli neljän ruuhkan aikaan, jossa hevonen pyrki juoksemaan tielle. Se säikähti pahasti, ja palasi äkkiä kotiin, missä sitä odotettiin. Sitä ei koskaan tarvinut hakea mistään, vaan se palasi aina takaisin. Kotona sillä oli hyvät heinät ja kaurat odottamassa. Sen koommin hevonen ei ole enää karkaillut.

"Ei, nyt minä lähden isäni luo, ja sanon hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsuttaisiin pojaksesi. Ota minut minut palkkalaistesi joukkoon.'
Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika oli vielä kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Poika sanoi hänelle; Isä minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan, ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen että minua kutsutaan pojaksesi.
Mutta isä sanoi palvelijoilleen; Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan.
Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa!
Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon. Hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt. Niin alkoi iloinen juhla." (Luuk.15:18-24)




Monesti karkaamme Jumalan luota, lähdemme etsimään jotain suurta, jotain maailmasta. Teemme väärin Jumalaa kohtaan, ja ajattelemme, ettemme saisi enää tulla takaisin, ja että mitään ei voisi saada anteeksi. Isämme on kuitenkin rakastava Isä, joka antaa joka päivä rajattomasti kaikki syntimme anteeksi, sillä Jeesus Kristus sovitti kaiken Golgatan ristillä! Me eksyneet lampaat saamme aina palata kotiin, rakastavan Paimenen luokse, joka ottaa meidät syliinsä ja pitää huolta. Luulimme löytävämme maailmasta parempaa, mutta sitä ei löytynyt. Huomaamme, että kotona on kaikki hyvin, paremmin kuin hyvin.

Sanoin alussa, että monesti vertaan hevostani, tuota 2011-2012 tapahtunutta Jumalan valtakuntaan. Niin kuin nelijalkainen ystäväni, myös mekin karkaamme. Saamme palata takaisin, kotona odotetaan jo. Kun palaamme, on vastassa joku, joka huolehtii. Meillä vastassa on Isä, joka rakastaa.

Paimenen seurasta eksyin korpeen,
ja harhailin.
Kun epäuskoni vuoksi hoitonsa unohdin.
Niin jätin taakseni laitumen, ja hylkäsin Hyvän Paimenen.

Kun luulin tietäni oikeaksi, en pelännyt.
Kun mustaa muutettiin valkeaksi, en epäillyt.
En kuullut Paimenen huutoa,
vaan oman tahtoni neuvoa.

Näin synnin kourissa minut näki,
ja armahti.
Jeesus Hän lempeä Paimeneni, ja
pelasti.
Hän löysi lampaansa kärsivän,
ja kaatoi tuon pedon hirveän.

Iloiten nosti Hän olallensa, ei kysellyt.
Vaan kantoi kotiinsa helmassansa,
ei syytellyt.
Vei minut vihreille niityille,
ja virvoittaville vesille.
(Siionin kannel, 199 Paimenen seurasta eksyin)